Viime vuoden toukokuussa vietimme puolisoni kanssa yhteiselomme kaksivuotispäivää synnyttämällä suloisen Sunnuntailapsen. Vuotta myöhemmin talon täyttivät ilmapallot, saippuakuplat, kimmaltavat lahjapaketit ja ne meille kaikkein rakkaimmat ihmiset. Kakkua syödessäni satuin vilkaisemaan lapseni isää, joka juuri nosti tyllihameeseen sonnustautuneen paljasvarpaisen synttäritytön syliinsä, ja olin pakahtua rakkaudesta kumpaakin kohtaan. Meidän vuosipäivä!
Kuluneen vuoden aikana vuorottelimme yösyöttöjä ja aamuheräämisiä, pussailimme vauvan pulleita poskia, keittelimme pannutolkulla kahvia ja vaihdoimme valtavat määrät vaippoja. Nukahtelimme kesken lauseen, viikkasimme pieniä vaatteita hyllyihin ja silittelimme lapsen siloista päälakea. Toisinaan nukahdimme kahdenkeskikseen lusikkaan sohvalle, toisinaan nukuimme koiranunta vauvan tuhistessa äksänä keskellämme. Puolisoni syötti joskus minua minun syöttäessä vauvaa, ja tasapainotteli taitavasti kodin ja työn välillä. Kävimme vauvauinnissa ja koko perheen lomamatkoilla, ja leijuimme vauvakuplassa.
Vaikka hersyvän hyväntuulista vauvaansa katsellessa tietääkin tehneensä paljon oikein, sitä miettii olisiko voinut ottaa tästä ajasta vielä enemmän irti? Olisiko voinut olla joko rennompi tai tarkempi, olla enemmän läsnä tai vaatia (itseltään ja muilta) vähän vähemmän?
En toisaalta yhtään ihmettele miksi huonosta omastatunnosta tulee monille pikkuvauvojen vanhemmille niin tuttu vieras, onhan vaatimustaso jo lähtökohtaisesti korkealla - kyseessä on kuitenkin ihmisen tärkein vuosi, jolloin luodaan kivijalkaa loppuelämälle! Joten vaikka kuinka täysimetin, vauvantahdistelin ja kestovaipatin, kolkutteli omatunto siitä hyvästä että jätimme vauvan ensimmäistä kertaa pakastetun äidinmaitolitran kanssa mummolaansa yöksi vasta neljän kuukauden ikäisenä (vaikka se onkin oman kodin jälkeen toiseksi paras paikka). Huono omatunto voi silti joskus olla hyväkin juttu jos se piiskaa meitä parempiin suorituksiin - kun vaan muistaisi kiittää itseään samalla mitalla kuin soimaa!
Kokemuksesta tiesin että aika kuluu nopeasti, mutta näin nopeasti? Eihän siitä ole kuin hetki kun heräsimme ensimmäiseen yhteiseen aamuun nuuhkimaan vastasyntyneen lämmintä tuoksua, ja nyt se sama tyyppi kävelee topakasti, tapailee sanoja, ilveilee, kiljahtelee, nauraa käkättää, piilottaa tavaroita, kiipeilee, osoittelee sormella ja jakaa iltapuuroisia suurelmia! Onneksi meillä on ne tuhannet tunnelmalliset valokuvat, joiden avulla voimme muistaa miltei ikuisesti kuinka pieneltä vastasyntynyt näyttikään isänsä leveän selän päällä lepäillessään, tai kuinka hentoa oli haituva ihmisenpoikasen korvanlehdillä. Kuinka nuutuneelta, mutta niin onnelliselta näytinkään nauttiessani pikkutyttö polvillani aamukahveja aurinkoisella ulkoportaalla, tai kuinka rakastavalla katseella isotsisarukset pikkusiskoaan hellivät.
Kaikkein rakkaimmat ja rehellisimmät tunnelmat löytyvät kuitenkin minun ja puolisoni välisistä viesteistä, joita sinkoiltiin ahkerasti puhelimesta toiseen aina toisen poissaollessa. Viestit sisältävät esimerkiksi äänitiedostoja "hikivarpaan unituhinasta", sekä miltei elintärkeitä informaatiopläjäyksiä joissa todetaan että "Vauva haisee hajulta.", tai että "Vauva on palloposki tyyninaama pyöriskelijä."
Noin kilometrin pituinen viestiketju on täynnä videoita ja kuvia vauvan aamuhymyistä, kääntymisistä, hampaanaluista, jokeltavista juttutuokioista ja horjuvista ensiaskelista, sekä toteamuksia siitä miten vauva tuoksuu juustonaksulta, toffeelta ja perhosilta, tai kuinka päättäväiseltä sen niska näytti rintareppuiltakävelyllä omalla kotikadulla. Ja ne posket...
"Tässä se kurlaa."
"Vauvalla on hikisukkahousut jalassa."
"Tätä ikävän määrää! <3 <3 <3"
"Jos vauvalta kysytään, niin missään laivassa Ei ole sitten yhtään reikää pohjassa,
laiva Ei myöskään uppoa eikä kenenkään tartte pumpata... huh!"
 |
| kuva; puoliso |
Sateenkaaria pursuavien onnenhurmoshehkutusten joukkoon mahtuu myös lopenuupuneen vanhemman vuodatuksia keskeltä tiheintä sydänyötä, kun pieni ihminen vain huusi huutamasta päästyään, ja perheen toinen aikuinen oli sidottu töihinsä.
"On kokeiltu hierontaa, hyssyttelyä, kanniskelua, kapalointia, rullaamista ja ruokailua... Minuutiksi nukahti kun painoin huulet sen nenänvarteen ja annoin pyöritellä mun hiuksia sormissaan, heräsi kun vaihdoin asentoa. Mitä jos vaan otat loparit, en pärjää?"
"Sä osaat kyllä. Mä hoidaan lapset huomenna, niin saat nukkua. Rakastan sua."
Nyt vauvavuoden lopussa tunne on vähän samanlainen kuin heti vauvan syntymän jälkeen; väsynyt (sillä tiejyrän alle jääneellä tavalla), mutta niin onnellinen! Sydän on tulvillaan valoa ja iloa tuosta itsevarmasta ihmisentaimesta, joka tietää tarkkaan kuinka asioiden tulisi olla, ja joka harmin paikassa sitten pujottaa palleroisen käsivartensa kokonaan kaula-aukostani sisälle, ja painaa posken poskeani vasten.
Kasvamisestaan huolimatta hän on ikuisesti Mun Pieni. <3
