Lähtötilanne oli melkoisen ankea. Huomasin oikein puhkuvani tukahdutettua, turhautunutta kiukkua; pilkoin polttopuut pienemmiksi voimasanojen saattelemana, ja tuuskasin ärtyneenä tuohen ja niiden typerien tulitikkujen kanssa.
 |
| Kuinka kaunis onkaan tuo hiilenmustan, tuhkanharmaan ja tulenpunaisen yhdistelmä! |
Hiljaksiin hiiltyvien polttopuiden napsahtelu, vähitellen kypsyvän ruuan tuoksu ja tulen tasainen, lämpöinen loimotus kuitenkin pehmittivät kihinän ja puhinan nöyräksi pohdiskeluksi.
Näinkö huomaamatta (epätoivoinen) kotiäitikin voi u(h)rautua saamaan aikaan aina vain nopeammin, paremmin ja enemmän, tekemään ja kokemaan niin että kalenterit pullistelevat ja liitokset repeilevät, unohtamaan oman levon ja joutenolon, lisäämään kierroksia ja vauhdittamaan tahtia?
En todellakaan haluaisi lasteni sitten aikuisina muistelevan tätä ajoittain kovin kireää ja stressaantunutta matonhapsuja suoristelevaa äitiä, kun voisin sen sijaan helposti luoda lisää iloisia muistikuvia siitä onnellisesta äidistä joka puhalteli saippuakuplia pyörän tarakalla istuessaan, ryhtyi varoittamatta vesisotaan, pelasi lasten kanssa korttia vaikka nukkumaanmenoaika meni jo, tai leipoi mansikkakakun aivan huvikseen.
 |
| Perunoita, bataattia, kasvispullia... Nam! |
Ruuan valmistuttua kokoonnuimme leppoisalle pihapiknikille. Auringon helliessä vierivieressä istuvien ihmislasten kapoisia selkiä muistutin itseäni vielä; hidasta tahtia hyvä ihminen, näitä hetkiä kun ei voi koskaan enää kokea uudelleen.
