KAJAKOIDEN

Raahen saaristo valittiin vuoden retkikohteeksi vuonna 2016. 
Olin aikaisemmin vieraillut joissakin saarissa hiihtämällä talvella jään yli, joten oli korkea aika päästä näkemään miltä Tasku ja Iso-Kraaseli näyttävät kesäaikaan.

Heinäkuun loppupuolella (2018) vuokrasimme puolisoni kanssa kajakit vuorokaudeksi, ja lähdimme iltasella melomaan kanavaa pitkin hiljaksiin kohti Taskun saarta. Alitimme kivisiltoja, ja ohitimme joutsenperheitä, jotka paneutuivat jo yöpuulle rantatörmikköön; harmaat hontelot poikaset sukivat höyheniään uutterasti vanhempiensa esimerkkiä seuraillen. (Muistelimme kuinka edellisellä kerralla meloessamme vuosia sitten olimme nähneet joutsenen neljän poikasensa kanssa, ja mietimme oliko se ehkä merkki siitä että meilläkin vielä joskus olisi neljä poikasta vanavedessämme - ja olihan se!)

Peilityyni.

Auringonlasku.

Taskun sinapinkeltainen pooki.

Merivesi oli lämmintä kuin linnunmaito, ja pienet aallot liplattelivat kajakin kylkeä vasten. Ilta-auringon maalaillessa vedenpintaa kullankeltaisella pilkkeellään oli hyvä pysähtyä hetkeksi, telakoida kajakit rinnakkain melojen avulla, ja nautiskella ehkä maailman parhaasta kahvista (=reilua murukahvia, kaakaojauhetta, soijavispiä ja ruskeaa ruokosokeria), ehkä maailman parhaassa seurassa. Ihmetellä, että tällaistakin on, kun sille vain malttaa raivata aikaa.

Taskun saaressa tömäytimme kajakit hiekkaan, ja pystytimme teltan vain muutamien metrien päähän laiturista. Samassa saaressa oli vain jokunen yövieras ja hekin eri puolilla saarta, joten saimme olla aivan rauhassa yksityisellä uimarannallamme. Iltapalan jälkeen pulahdimme veteen - se vapauden ja villiyden tunne kun saattoi aivan hyvin heivata uikkaritkin pois ja peseytyä pienellä palasella paperiin käärittyä oliivisaippuaa.

Auringon jo laskettua lähdimme tutustumaan hiljaiseen saareen ja sen rakennuksiin hieman paremmin. Viimeksi vierailin Taskun taukotuvalla talvella, kun hiihdin saareen koiran kanssa. Nyt ristilukit olivat tehneet terassin kattoparruihin mahtavia seittejään, ja puoliso piti keikkuvaa jakkaraa ystävällisesti paikoillaan kun kurottelin "vielä yhden" kuvan yöllisistä ahertajista. 

Kalastajamajaan emme rohjenneet kurkistaa lainkaan siltä varalta, että siellä nukkuisi joku.

Aamun valjettua jatkoimme verkkaista melomista kohti Pikku-Kraaselia. Ennätimme perille hetkeä ennen sadetta, ja ehdimme kiertää saaressa kiemurtelevan luontopolun läpi juuri ennen kuin taivas aukesi. Luontopolulla asustavat muurahaiset olivat muuten erittäin pahantuulisia, ja kiipeilivät hämmästyttävää vauhtia lenkkareita pitkin puremaan paljasta ihoa, joten askel pysyi sen ansiosta melko lennokkaana. Lampaitakin saarella oli kuulemma jossain, niihin emme harmiksemme kuitenkaan törmänneet. 

Odotimme sateen laantumista katoksen suojissa viimeisiä eväitä syöden, ja jatkoimme sitten melomista kohti kotia. Purskahdin itkuun aallokon käydessä mielestäni aivan liian hurjaksi, ei auttanut vaikka oli omasta takaa pelastaja mukana rauhoittelemassa ja lupaamassa että kaikki sujuu kyllä hyvin - melo menemään vain. No mitäpä muutakaan!

Kun avonaisin osuus oli vihdoinkin takana ja pääsimme etenemään saarten vieritse turvallisen tyyniä vesiä pitkin kohti tuttua kanavaa, olo oli taas huikaisevan onnellinen (ja helpottunut). Seuraavilla reissuilla voisi tutustua saariston muihin retkeilykohteisiin Kallaan, Konikariin, Smittiin, Ulkopauhaan ja Ämmä-Äijään vaikkapa veneen kyyditsemänä - ja selvittää samalla mistä ihmeestä nuo nimet ovat peräisin!