IRLANNISSA

Kolmekymppisteni lähestyessä päätin lahjoittaa itselleni kaipaamani irtioton parhaan ystäväni luo Dubliniin. 

Kun perheessä on paljon lapsia, lemmikkejä, menoja ja velvollisuuksia, ei tuollainen puolikkaan viikon mittainen poissaolo ole mikään läpihuutojuttu - varsinkin kun lapsista pienin on vasta kahdeksankuinen vauva. Lähdön lähestyessä mietin useaan kertaan lentolippujen repimistä, sillä ajatus erosta alkoi tuntua miltei sietämättömältä. 

Entä jos vauva unohtaa minut?
Entä jos imetys loppuu tähän?
Entä jos vain itken ikävääni kaukana kotoa? 

Puolisoni pärjäämisestä saatoin kuitenkin mennä sataprosenttisesti takuuseen ja se olikin loppujenlopuksi se tärkein seikka. Sovimme pitävämme tiiviisti yhteyttä skypen kautta, ja lähipiiri oli valmis rientämään kotiin hätiin mikäli tarve vaatisi. 

Ennen lähtöpäivää minä sitten tarkistin vielä passin voimassaolon, laskin kuluneen kuukauden aikana pakastimeen lypsämieni maitovarastojen riittävyyden ja pakkasin mukaan pumpun varmistaakseni maidontuotannon ylläpitämisen ollessani erossa vauvasta. Tällaisia tavanomaisia matkavalmisteluja siis.

Keskiviikkona alkoi matka kohti päämäärää. Koneenvaihto Heathrown lentokentällä hermostutti hirvittävästi, joten olin tutustunut kentän pohjapiirrokseen ja terminaalien välillä liikkumiseen etukäteen. Sen ansiosta löysin ajoissa perille vaikka unohduinkin ihastelemaan mm. upeaa Virgin Atlanticsin lentoemäntäjoukkiota, joka purjehti ohitseni kiiltävänpunaisissa korkokengissään sävysävyisten villakangastakkien helmat liehuen. (Kunpa olisin kehdannut ottaa kuvan!)

Laskeutuminen Dublinin lentokentälle sujui aikataulussa kapteenin hehkuttaessa hyväntuulisesti kaunista säätä. Perillä odotti vihreää kirpova maa ja lintujen liverrys, mikä oli tervetullutta vaihtelua kotikaupunkini jäätätihkuvaan pimeään. 

Vastassa ollut ystäväni pillahti itkuun silkasta helpotuksesta minut nähdessään, sillä hän oli varma että katoan matkalla - eikä ihme... En tiedä ketään muuta joka olisi käynyt Torniossa "ohikulkumatkalla" kun päämääränä oli Rovaniemi, tai lähtenyt pohjoisen junaan etelään suuntaavan sijaan vaikka junien kulkemisten välillä oli puoli tuntia aikaa...

Miltei ensitöiksemme teimme kuuden kilometrin kuulumistenvaihtokävelylenkin. Kaikki ne siniset, punaiset ja keltaiset ulko-ovet, lyijylasilla kirjotut ikkunat, kiviportaat ja kirjavat kissat olivat aivan kuin Maeve Binchyn kirjoista... Kamera lauloi ja melkein minäkin.
Loppuilta sujui kodikkaan Irlantilaiskommuunin pikkuruisessa keittiössä ruuanlaiton ja lörpöttelyn merkeissä (englanniksi, suomeksi ja vähän ruotsiksikin! :) ).

Torstaina heräsin kymmentuntisten (!) yöunien jälkeen uskomattoman virkeänä. Vanhan talon vesiputket olivat illalla alkaneet uhkaavasti reistailla, joten ripeä ystäväni oli varmuudenvuoksi säilönyt vettä jokaiseen löytämäänsä pataan ja kattilaan turvatakseen kaikille edes ämpärisuihkun. Aamulla putket jo toimivat, mutta päätin hyödyntää jo kerätyn veden lentomorkkiksissani; suihku tulikin tarpeeseen kannettuani kaikki ne piripintaiset astiat keittiöstä kolmanteen kerrokseen! 
Huhkimisen jälkeen oli mahtavaa nauttia runsas brunssi kaikessa rauhassa...

Päivällä sain kunnian tavata ystäväni appivanhemmat, jotka ottivat sekä minut että tuomani hehkuvankeltaisen tulppaanikimpun vastaan avosylin. Oli mukavaa saada vihdoinkin kasvot ihmisille, joista olin kuullut niin paljon hyvää. Teekupposten jälkeen matka jatkui Dublinin keskustaan kaksikerroksisen bussin yläkerrassa, sieltä oli ihmisen hyvä hämmästellä keväisiä katuja.

Kauppoja keskustassa olisi ollut vaikka kuinka, mutta palasimme kotiin miltei tyhjin käsin sillä muoti tuntui jämähtäneen jonnekin 80-luvulle. Paksupohjaiset korkokengät, turkissomisteiset violetit toppatakit ja Minni-Hiiri printtipaidat olivat ehkä hieman liikaa vaikken mikään trendiasiantuntija olekaan... :)

Illalla sain toispuoleisen skypeyhteyden kotiväkeen; näimme toisemme kyllä, mutta en kuullut heitä lainkaan. Onneksi esikoinen keksi kirjoittaa päivänpolttavat paperille ("Mä toivon että sä tuut pian takasin") ja tyttäreni kanssa viitoimme syränsormilla; "Minä rakastan sinua". Vauva näytti syötävän suloiselta pehmoisine poskineen, voi kun olis voinut suukottaa!

  

Perjantai valkeni hieman pilvisenä, mutta suuntasimme silti Phoenix Parkiin toiveena bongata edes muutama peura. Sieltähän niitä löytyi kymmenittäin, ja yhden ruohonkortta suupielessään pupeltavan komistuksen sain maaniteltua aivan lähietäisyydelle poseeraamaan. Mielestäni ainoa oikea tapa tähdätä eläintä onkin silloin, kun siitä ottaa kuvan - ei tällaista kauneutta soisi kenenkään tuhoavan.

Kotimatkalla poikkesimme lähiostoskeskuksen kauppoihin, mistä löysin kotiinviemisiä ja myin yhdessä vilauksessa sieluni hikipajatehtailijan tuottamien huippuistuvien strechfarkkujen vuoksi. Somassa pikku kahvilassa jaetun leivoksen ja kyytipoikana hörpittyjen kaakaokupposten ääreltä palasimme majapaikkaan tälläytymään iltaa varten. 

Otimme suomalaisseurueessa vauhtia tunnelmallisesta pubista, ja päädyimme jammailevan taksikuskin kyyditseminä Copper Face Jacksiin tanssimaan pikkutunneille saakka. Lompakkoni ei selvinnyt tuosta reissusta mukanani, ja kamalasta identiteettivarkauspelkoskenaariosta selviydyttyäni olin tyytyväinen kun sain kuitenkin pankkikortin suljettua. (passin olin onneksi jättänyt matkalaukkuuni ennen lähtöä.)

Lauantaina ajelimme maaseudulle Glendaloughin luonnonpuistoon haukkaamaan raitista ilmaa. Väsymys hellitti viileiden vuoripurojen solinassa ja auringon lempeässä lämmössä. Maisemat olivat upeat!

Sunnuntaiaamuna alkoi pitkä matka kotiin, ja illansuussa minua oli lentokentällä vastassa hyväntuulinen perheeni. Purskahdin ilosta ja ikävästä itkuun saadessani vauvani vihdoinkin syliin samalla kun toinen tyttäreni juoksi eteishallia päästäpäähän havainnollistaakseen kuinka suuri hänen ikävänsä oli ollut. Autossa esikoinen esitteli kaikki oppimansa korttitemput, ja keskimmäinen luetteli yhtäaikaisesti jokaisen omistamansa merenneitobarbien ja niiden lemmikin nimen. Taustapeilistä vilkaissut aviomies ei varmaankaan voinut aavistaa, kuinka onnellinen sillä hetkellä silti olin. 

...Entä kuinka kotona oli sujunut?
Supermiesaviomieheni oli huolehtinut yksin kaikista neljästä lapsestamme, sen lisäksi meillä oli käynyt muutama suloinen lisämukelokin hoidossa. Koti oli moitteettoman siisti (mitä nyt siirsin vaivihkaisesti pefletit pois keittiönkaapista), vauva oli vihdoinkin oppinut nukkumaan koko yön ja mieskin oli vielä järjissään - herää enää yksi kysymys...

Minne lähtisin seuraavaksi...? ;)