VÄHÄN VÄSYNYT

Wikipedia tietää kertoa, että huonosti nukuttu yö on haitaksi terveydelle, sillä se aiheuttaa stressiä, heikentää vastustuskykyä, muistia, tarkkaavaisuutta ja päättelykykyä. Valvominen aiheuttaa myös torkahtelua, ärtymystä ja keskittymiskyvyn heikkenemistä, joten viiden kuukauden univajeen jälkeen ei ole mikään ihme jos kadotan avaimeni ja rähjään kuivausrummulle.

Vauva-aikaan valmistautuessani olin varautunut kaalinlehtien ja kestovaippojen lisäksi katkonaisiin yöuniin, mutta en siihen että uutukainen nukahtaisi ensimmäisinä viikkoina vasta neljältä aamuyöllä. Enkä siihen, että kun vauva sitten vihdoinkin nukkuisi, oksentaisi perheen koira iltalenkillä syömiään pikkukiviä kovaäänisesti korahdellen.
(Saa koira kiittää onneaan että asustaa kasvissyöjien kanssa, olisin ehkä muuten pistänyt sen pataan...?)

Olin ajoittain unettomien öiden jälkeen niin väsynyt, että puolison vitsit naurattivat aivan vahingossa. Olin niin väsynyt, että itkin salaa leikkipuiston keinussa lasten laskiessa iloisina liukumäkeä. Olin niin väsynyt, että autonrattiin istuessani tunsin olevani promillen humalassa. Ajoin kahdesti suunnittelemani määränpään (eli oman kotini) ohi. 

Puolisoni tekee töitä noin viisikymmentä tuntia viikossa, vuorokauden kerrallaan. Vapaavuorokausina hän panostaa perheeseen sataprosenttisesti, ja silloin olemme koettaneet jakaa vauvanhoitovastuuta myös öisin - hieman huonolla menestyksellä.

Vaikka saisin nukkua toisessa huoneessa niin että lapsi tuodaan luokseni vain syömään, hiiviskelen pinnasängyn äärellä kuulostelemassa hengittääkö se. Ja kun on minun vuoroni hoitaa vaipatus ennen ruokailua, tyrkin unissani puolison hereille. Puoliso liikkuu kyllä muutenkin melkein autopilotilla; viime viikolla hän blokkasi kulkureittini kun koetin mennä yöllä vessaan; "Eikun kyllä mä meen."

Odotusaikana vannoin etten valita mistään, mikäli lapsi vaan syntyy hyvinvoivana ja terveenä. Vannoin kyllä monenlaista muutakin; aioin esimerkiksi kokeilla vauvan vaipattomuutta, mutta se jäi suunnitteluasteelle sillä reaktionopeuteni on tässä varhaisessa viestinnässä ollut suunnilleen kiven luokkaa. Eikä jälkeläiseni muutenkaan paljon varoittele ladatessaan ilmoille täyden lastin tavaraa - yleensä ottaessaan olohuoneen ryijymatolla ilmakylpyä (muovitetusta alustasta ei tässä tykityksessä ole hyötyä).
Vauva siis oli - ja on - terveyden perikuva, mutta olen syönyt sanani (moneen kertaan) ja sortunut (puolisolle) valittamisen lisäksi myös (puolisolle ja lapsille) nalkuttamiseen ja yhtäkkisiin itkuunpillahtamisiin vauvan karjuessa toista tuntia ilman mitään havaittavaa syytä.

Parhaan ystäväni seurassa meille viime kesänä ensimmäistä kertaa saapunut irlantilaisvieras katseli hieman hämmentyneenä, kun sopersin ystäväni halauksessa vuolaasti itkien, "Don´t worry, it´s hormonal". 

Olen vuosien mittaan työskennellyt monenlaisten työnantajien alaisuudessa, mutta yksikään heistä ei ole ollut näin vaativa. Erään vauvaperheen tuore isä totesikin lapsestaan, että "vauva sen kun syö, kakkaa ja valittaa palvelusta." NIINPÄ!

Vauvojen puolustukseksi sanottakoon, että eiväthän ne ilman syytä itke. Toivoisin silti, että meille saapuneen yksilön äänivarastoon kuuluisi muitakin sävyjä kuin korkealta ja kovaa kimpoava "ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!",
sillä jatkuva tarkistetaanvaippa - tarjotaanruokaa - onkohanseväsynyt -onkohansekipeä - aiseoliväsynyt - muttakoskakurkkasinvaippaan - jatarjosinruokaa - seonnytYLIväsynyt -rumba on ihan pikkuisen puuduttavaa pidemmän päälle. Muistelen olleeni kahdeksantoistavuotiaana ensikertalaisäitinä paljon parempi itkujen tulkitsija, tai sitten aika vaan kultaa muistot.

Tai sitten meidän lapsella on sellainen surullisenkuuluisa "vahva luonne", minkä voimasta meitä tullaan tulevaisuudessa terrorisoimaan ruokakaupassa ja uimahallissa.

Tai sitten ystävieni "Ei vauvaa voi hemmotella piloille"-lohduttelut ovatkin olleet jokin salakavala juoni, ja olemme jatkuvalla sylittelyllä ja silittelyllä opettaneet olevamme aina saatavilla vauvaa varten, ja hän hyödyntää sitä surutta. Ovela ipana!

Vakavasti puhuen - lohduttaminen on minusta joka tapauksessa ainoa tapa vastata vauvan itkuun, sillä ei kai aivan yksin huutamaan jätetty pieni ihminen opi muuta kuin sen, ettei hänen pahasta olostaan välitetä. Ja jos ei itse enää jaksa, on pyydettävä apua, vaikka keskellä yötä.

Kaiholla katselen kuinka nopeasti meidän pikkuvauva kasvaa, mutta samalla natsimutsi minussa taputtaa jo vähän käsiään. Isomman lapsen kanssa asioista voi keskustella tai passittaa pois ruokapöydästä kiukuttelemasta, kun taas suihkutisseille raivoavaa pikkuvauvaa pitää vaan ymmärtää. Iltaisin leikki-ikäiselle riittää satu, suukko ja rutistus, vauvaa sen sijaan täytyy hyssyttää, heiluttaa, silittää ja tuudittaa, sekä vääntää sitä hiivatin mobilea renkuttamaan alusta asti yhä uudestaan niin, että "Bling-bling-blong-blong-..." soi päässä tuikkivan tähtösen nuotilla vielä pitkään vauvan nukahdettuakin.

Näillä jatkuvasti katkonaisilla yöunilla pitäisi sitten pestä pyykit, kuulustella läksyt, muistaa lääkärikäynnit, kuskata lapsia harrastuksiin, tarkistaa hammaspesut, pelata Afrikan tähteä, siivota koti, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, urheilla vähän, antaa kissalle joskus matokuuri, viestitellä opettajien kanssa, ulkoiluttaa koiraa, kestää  exät uusperheen mukanaan tuomat haasteet, vastata neljä- ja viisivuotiaiden kysymystulvaan ("Onko hammaskeijuja olemassa? Entä pakaroita? Miltä puu maistuu? Voiko pimeä olla lämmin?"), sekä olla jokseenkin edustava vaimo (tässä mulla on parantamisen varaa, sillä laitoin tukkanikin rastoille aivan vaan välttyäkseni hiustenharjaamisen vaivalta), luotettava ystävä (joka sitten joutuu jatkuvasti perumaan sovittuja menoja kun ei muista muita aikataulujaan), vastuullinen kuluttaja, ymmärtäväinen kanssaihminen ja rakastava äiti. (Viimeinen on helppo! Juoksisin vaikka virtahepolauman eteen lasteni vuoksi, jos se jostain kumman syystä olisi välttämätöntä.) Lisäksi olisi kiva ehtiä ja jaksaa käydä edes kerran viikossa joogassa huoltamassa kehoa ja mieltä.

Kunpa osaisin sanoa ystäville, että otapa sinä nyt tuo pieni terroristi syliin niin minä keitän kahvia ja juon yhden kupillisen kaikessa rauhassa. Tai että hei, mitäs hommaat, haluaisitko hakea meidän vauvan tunniksi vaunukävelylle niin vaivun itse siksi aikaa unikoomaan?

Vauvan mahtavista mummoloista osaan sentään pyytää pariksi tunniksi hoitoapua, ja tiedän että ilo on molemminpuolista. Hetkellisen vapaan aikana me sitten hoidetaankin puolison kanssa parisuhdetta menemällä ravintolaan syömään niin, ettei kummankaan tarvitse lähteä vaihtamaan vaippaa kesken ruokailun - se on suorastaan romanttista! 

"Nyt tulkaa kaikki katsomaan, kun vauva hymyilee
niin tiedättepä senkin missä onni lymyilee..."
lyrics, P. Rasinkangas

Meidän vauva on kaikesta tästä avautumisestani huolimatta kuitenkin aivan mahtava tyyppi. Joskus toinen tirskuu öisin vaipanvaihdossa niin tohkeissaan, että innostun itsekin rupattelemaan ja hörsköttämään vaikka se on ehdottomasti kiellettyä vuorokausirytmissä pysymisen kannalta. Hän on muutenkin hurjan hyväntuulinen ja tyytyväinen; tarkkailee maailmaa herkeämättä syvänsinisillä silmillään, ja repii huvia vaikka isosiskon villasukista tai takkatulen rätinästä.

Ja kun vauva sitten jonkun vähän itkuisemman illan päätteeksi viimeinkin rauhoittuu rinnalle syömään posket kyynelistä juovikkina, ja päästää hetkeksi irti vain väläyttääkseen hämärässä leveän hampaattoman hymyn, voin aivan rehellisesti sanoa, etten vaihtaisi pois hetkeäkään.

(...paitsi sen yhden oikein pitkän yön minkä seurauksena olin niin tokkurassa, että yritin aamulla laittaa tuttia sohvalla istuneen hämmentyneen viisivuotiaan suuhun; "Äiti, mitä sä hommaat?" )