NIMET POSTILAATIKOSSA

Ydinperheessä kasvaminen on lapselle varmasti parasta silloin, kun vanhemmat ovat toisistaan onnellisia, ja kaikkien on helppo hengittää yhteisen kodin ilmapiirissä. Vaikeudet kuuluvat asiaan eikä tietenkään pidä heittää roskiin mitään sellaista minkä voi korjata, mutta kun kaikki kortit on käännetty eikä vieläkään helpota, voi olla aiheellista muuttaa eri osoitteisiin vaikka sydäntä kuinka särkisi lapsen puolesta.

Pahimmassa tapauksessa lapsesta tulee eron jälkeen kahden leirin kiistakapula tai heittopussi, joka ei tunne kuuluvansa oikein minnekään, mutta parhaimmassa tapauksessa hän säilyttää läheiset suhteet molempiin vanhempiinsa, ja saa elämäänsä aikanaan lisää aikuisia pitämään hänestä huolta.

Omaan perheeseeni kuuluu meidän aikuisten lisäksi yhteensä neljä sun, mun ja meidän lasta. Aikoinaan tuoreen parisuhteen kynnyksellä toisilleen esitellyt lapset tulivat heti juttuun keskenään, ja he kunnioittivat uutta aikuista varauksetta. Exät vain kehuivat ja kiittelivät lisävanhempaa lastensa hyvästä hoidosta, kivasta kohtelusta ja opetetuista uusista taidoista, eikä kukaan koskaan kritisoinut, vaatinut tai arvostellut ketään. Kenenkään pyynnöt ja vaatimukset eivät tuntuneet kohtuuttomilta, eikä puolison jälkikasvu koskaan ärsyttänyt. Lapset eivät kipuilleet, kaivanneet tai ikävöineet, eikä meillä aikuisilla juuri koskaan ollut huono omatunto...

Yeah, right. 

Joillakin onnekkailla palaset ehkä loksahtelevatkin paikoilleen ilman sen suurempia ongelmia, mutta suuri osa lapsista ja aikuisista joutuu läpikäymään melkoisen prässin perheytyessään. Usein se on sen arvoistakin, mutta joskus ulkopuolisten luomat paineet, suuret odotukset ja epäreilut tapahtumat saavat korttipakan romahtamaan ennenkuin se ehtii kunnolla rakentuakaan.

Kun valitset puolison jolla on jo jälkikasvua, avaat kotisi ovat (kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti riippuen siitä kumman luo muutetaan) jonkun toisen kakaroille, toisenlaiselle kulttuurille, monen sortin hyvää tarkoittaville neuvoille ihmisiltä, joilla ei ole mitään käsitystä mitä se on, kun puolison uhmis on kaikesta erimieltä aivan huvikseen, kun mitään spontaania ei voi tehdä neuvottelematta ensin lapsen toisen vanhemman kanssa (jonka yhteistyökykyisyys voi riippua vaikka planeettojen kulkuradoista), tai kun on lapsen suhteen pelkkiä velvollisuuksia, muttei lainkaan oikeuksia. Aika kamalaa on sekin, jos viisivuotias huokaisee viikonloppureppu selässään miten "aina pitää rampata", tai rakas unikaveri on taas unohtunut toiseen kotiin, tai yksi lapsi tulee takaisin oksennustaudissa ja toiselle tehdään jälleen kerran oharit...

Uusperheen vanhempia kiusaavat ne samat riittämättömyydentunteet kuin muitakin vanhempia, potenssiin kaksi. Kirjavassa kokoonpanossa on lisäksi huomioitava monta liikkuvaa tekijää ja monta itselle täysin ulkopuolista, mutta lapselle täysin korvaamatonta ihmistä. Aikaa on aina liian vähän ja tehtävää liian paljon, ja sitten on se syvä syyllisyyden tunne siitä että lapsella on kaksi kotia, kaksi osoitetta, kaksi tapaa elää ja kahdet säännöt, joiden välissä tämän pienen ihmisen on vaillinaisilla elämäntaidoillaan tasapainoteltava kun tähän kaksoiselämään ei pystyisi moni aikuinenkaan.

Oma kalenteri havainnollistaa ajankulua
kahden kodin väliä kulkevalle lapselle.

Kun solmuja on aukaistu, haavoja laastaroitu, komeroita siivottu ja silti ollaan yhä yhdessä, alkaa tuntumaan että se monenlaisista palasista tilkkutäkin lailla kasattu kokoonpano on aivan oikea Perhe. Silloin voi ehkä ajatella, että juuri näin sen piti mennäkin; siksi epäonnistui toisaalla, että voi onnistua juuri täällä, tässä ja nyt. 

"Jotka tulevat suorinta tietä 
saapuvat tyhjin taskuin. 
Jotka ovat kolunneet kaikki polut, 
tulevat säihkyvin silmin, 
polvet ruvella, 
outoja hedelmiä hauraassa säkissään. 
Niin se ystäväni on, niin se on, 
että eksymättä 
et löydä perille."

-Tommy Tabermann