ELÄMYSAARREKARTTA

Ovikello soi. 

Hätyytän lapsilauman avaamaan oven, ja ensimmäiseksi ennättänyt poimii portaikolta aarrearkun, minkä sisällä on jokin paperi.

"Mitä ihmettä?"

Auki taiteltuna paperi muistuttaa epäilyttävästi sitä kaupunkikarttaa, minkä tytär löysi edeltävällä viikolla kävelykadulta - mutta se on jotekin vähän kuluneempi ja siinä on rasti. 

Tämän kartan avulla olemme pitkin vuotta tutustuneet kotikaupunkimme maisemiin ja nähtävyyksiin, ja aina sen ilmestyessä portaille lapset tietävät että ainakin eväät pakataan mukaan.

Ensimmäisen retkemme teimme Lintutornille paperihylsyistä askarrellut kiikarit ja kaukoputki kaulassa, eväät syötiin rannassa kelluvalla lautalla.

"Ei näillä oikein näe, kun ne on tehty pahvista."

Myöhemmin kesällä vierailimme linnanrauniolla kuninkaallisiksi pukeutuneina. (Kyllä, myös meillä aikuisilla oli kruunut ja kaikki. :D ). Se reissu oli kyllä aika hurja, sillä ehdimme autoon eväitä syömään juuri ja juuri ennen ukkosmyrskyn ärjyvien lohikäärmeiden hyökkäystä - vaikka eihän meillä mitään hätää olis ollutkaan kun oli urhea pieni ritari mukana. (viime hetkellä pyykkikorista napattu kansi kävi oivallisesti kilvestä puumiekan kaverina.)

Viimeisimmän aarrekarttavierailun kohde paljastui purkamalla salainen koodi.

"Äs niinkö harmaa, Pee niinku aurinko" auttoi viisvuotias.
"Onks toi ÄN niinku neula? Mikä toi sitten on?" arvaili kuusvee. Koululainen kirjasi, ja yhteistyöllä kohdekin selvisi. "Onhan evväät jo pakattu?"

Keväinen metsä, solisevat purot ja puiset sillat tarjosivat upean seikkailumiljöön maasta löytyneiden kävelysauvojen kanssa neljän kilometrin taipaletta taittaville pikkuihmisille. HopLopissa rymyäminen jäi kakkoseksi tälle puunrunkojen päällä tasapainottelulle ja sammalmättäillä hyppelylle.

"Mikä on kääpä?"

"Voiko mustikanvarpuja syödä?"

"Voiko tuota vettä juoda?" 

"Minne tämä polku vie?"

Vauva hämmästeli maisemia kantorinkan kyydistä kunnes nukahti päiväunille raikkaan ulkoilman ja isänsä lämpöisen selän yhteisvaikutuksesta, voikohan suloisempaa edes olla?
Eväät syötiin lopuksi taukopaikan laavulla (kunhan olimme ensin siivonneet kaikki leiripaikalta löytämämme roskat pois).

Intoa puhkuvien lasten kanssa kotiinpäin ajellessa mietin MeidänPerhe-lehdestä joskus lukemaani tekstiä;

"Sinun arkesi 

on jonkun lapsuus."

Miksen siis tekisi arjesta juhlaa vielä useamminkin, kun se on näin helppoa?