METSÄMÖKISSÄ

Joskus mieli ylikuormittuu mainosvalotauluista, huonoista uutisista, negatiivisisuudesta, kiireestä, tiukoista aikatauluista, vihaisista puheista, valheista, tarpeettomuudesta, turhamaisuudesta, tyhjäpäisyydestä, kuluttamisesta, kapeista näkökulmista, tavoitettavissa olemisesta ja äänettömistä vaatimuksista.

Omien ajatusten resetoimisen toivossa vuokrasimme puolisoni kanssa sympaattisen erämökin Kuusamon kuvankauniista metsämaisemista Lomarenkaan kautta. Isommilla lapsilla oli viikonlopun aikana toisen vanhempansa tapaamiskuvioita, joten vain kuopuksemme pääsi mukaan. Tämä vaati ehkä hieman enemmän järjesteltävää ennen lähtöä (varsinkin kun yhden lapsen olisi pitänyt olla päiväkodissa siiheksi että toinen vanhempi hakee hänet, mutta sairastuikin yön aikana vesirokkoon...), toisaalta paljon vähemmän pakattavaa.
  

Ajomatka kesti suunnilleen yhtä kauan kuin yhden (pitkän) villasukavarren kutominen. Vihdoinkin humisevien mäntyjen ja keltaisena liekehtivien lehtipuiden keskeltä pilkisti suloinen, punainen mökki nuotiopaikkoineen, keinuineen ja laitureineen. Vettä vihmoi vaakassa, mutta sydämessä roihusi lämmin liekki; melkein itketti katsella järvessä tyrskyäviä vaahtopäitä tuvan ikkunasta samalla kun koivuhalot jo rätisivät takassa.

Päivälliseksi pöytään nostettiin edellisenä iltana paistettu ruskansävyinen savutofupiiras (ohje löytyy täältä), ja jälkiruuaksi nautimme pikkupoikien kanssa leivottua mehevää banaanikakkua. Ruuan päälle teimme pienen kävelylenkin metsäpolkua pitkin vaikka vettä vielä vähän ripsikin. Onneksi poimuri ja ämpäri oli pakattu mukaan, sillä polun varrelta löytyi ennennäkemättömän sinisinä pilkehtiviä mustikkamättäitä. Hilloista oli jäljellä enää lehdet.

Luomukaurapuuro hautui ulkoilun jälkeen emalikattilassa. Syysillan pimetessä vauva rauhoituttui pesuvatikylpynsä jälkeen yöunille, ja minä kiipesin puolisoni viereen saunan lauteille nauttimaan mökkiin hiipineestä hiljaisuudesta. Löylyn lepytteleminä kelpasi nukahtaa sen universumin tärkeimmän ihmisen syliin sateen rummuttaessa kattoa. (Olisipa ollut miltei liian idyllistä, ellei vauva olisi herännyt jännittämään varjoja, uusia ääniä ja outoa nukkumapaikkaansa suunnilleen tunnin välein - sekä tietenkin lataamaan vaipan täydeltä tavaraa keskellä pimeintä sydänyötä...)

 

Ihanan kiireetön lauantaiaamu hiipi ikkunoista sisään kirkkaan harmaana. Tuntui kuin perheen pieninkin olisi hieman hidastanut yleensä niin nopeatempoista tahtiaan (vaikka kukkuikin yön valveilla); hän ruokaili kaikessa rauhassa pirtinpöydän ääressä, hörppäsi mukistaan, pyysi lisää "khaukauta" ja lähti sitten hyväntuulisena leikkeihinsä kurkistelemaan tuvan ikkunoista ja ihmettelemään kynttilöiden lepatusta. Minä loikin sitten vauvankin edestä, nimittäin männyn alta toiselle kuvaamassa loiskehtivia lätäköitä ja puista tippuvia vesipisaroita. Olispa ollut mukava työntää venekin vesille, mutta aallokko oli vieläkin niin hurjana etten yksin uskaltanut.

Kaasuliedellä lämmitetyn soijanakkikeiton ja porukalla nukuttujen päiväunien jälkeen sade taukosi sen verran, että pääsimme patikoimaan lähimaastoon. Vauva nautiskeli maisemista kantorinkan kyydistä, ja koira rymisteli riemukkaana näköetäisyydellä. Kuhmuraiset juurakot, sileärunkoiset kelopuut, luonnonmuovaavat hiekkarannat ja miltei fosforisina hehkuvat koivut ihastuttivat kulkijoita. Että olikin kaunista!

Puolentoistatunnin patikoinnin päätteeksi lapsi pääsi taas pesuvativaahtokylpyyn, ja nukahti nukkatukka pörhöisenä keltaraitaisessa kimalaispuvussaan. Iltasaunan lämmössä pohdiskelimme aikuisten kesken voisikohan elämää kotonakin hieman yksinkertaistaa? Jos ei aina pitäisikään itseään niin kiireisenä, niin montaa rautaa tulessa? Jos sytyttäisi aamiaispöytään kynttilän, saunoisi hartaammin, ulkoilisi vielä useammin? Joisi kahvinsa aina kuumana, heräilisi hitaammin, tarvitsisi vähemmän, lepäisi enemmän?

Sunnuntaiaamuna puhdistimme tuvan nurkat kuntoon ennen kotimatkaa. Räsymattoja ravistellessa yritin tallentaa ympäröivää metsämaisemaa mieleni sopukoihin, ja tiskivettä hakiessani annoin katseen viipyillä tyyntyneen järven pinnassa. Voi kun tätä sinistä mielenrauhaa ja kiireettömyydentuntua voisikin pakata pulloon, ja antaa siitä siemauksen kaikille muillekin sitä kaipaaville. Viereen pölähtäneestä takkuturkkisesta, kirkassilmäisestä koirasta taisi tuntua samalta - kaupungissa sen(kin) pitäisi taas kulkea kytkettynä.