SIIRAPPISULKEISET

Toiminnalliset Joulukalenterit polkaistiin meidän perheessä vinhasti vauhtiin tänäkin vuonna. Olemme ehtineet esimerkiksi paistaa torttuja, käydä kirjastossa, osallistua tonttuiltaan, pitää elokuvaillan (Inside Out oli aivan loistava!), sekä tehdä glögiretken merenrantaan isovanhempien seurassa. Viime viikonloppuna oli vuorossa piparkakkujen leivonta. :)

Täkäläisistä ruokakaupoista ei saa kananmunatonta piparkakkutaikinaa suoraan pakastealtaasta (valmiiksi leivottuja keksejä on onneksi saatavilla senkin edestä), joten päätin ensimmäistä kertaa elämässäni tehdä taikinan aivan itse Chocochilin helpolta ja nopealta vaikuttavan vegaanisen piparkakkuohjeen mukaan. Taikinan keittely sujuikin ihmeen sulavasti vauvero lonkalla keikkuen, ja lopputulos oli kyseisen sekoituslusikkaan käsiksi päässeen apukokin mielestä "Nam-nam-nam-nam". (Vauvero usutti silmän välttäessä perheen koirankin maistamaan, ja jatkoi sitten tyytyäisenä saman lusikan lipomista... Yäääk!)

Taikinan levättyä muutaman yön yli se kaulittiin suuuureksi levyksi neljän leipojan ulottuville. Yhtä hermoromahdusta ja lukemattomia kuuroille korville kaikuneita ohjeita myöhemmin mukelot pääsivät työhön. Olin tainnut lorauttaa taikinaan hieman liikaa kaurakermaa sillä se oli melko vetelää - mutta onneksi leipomukset onnistuivat vallan hyvin kunhan vaan teki pipareista hieman paksumpia. Erityisesti esikoisen loihtimat kiehkurat ja koukerot ihastuttivat, ja osa perhosista pääsee lahjapakettiin. Lopputaikinasta muotoiltiin vielä glögimukiin dipattavaksi tarkoitettuja tikkuja, mitkä koristeltiin tosi värikkäiksi. 

 

KESKENERÄINEN

On niin mukavaa selailla erilaisia sisustusblogeja, herkutella aikakauslehtien mätsäävillä värisävyillä, puunatuilla nurkilla, kiiltävillä pöytäpinnoilla ja pöyheän pehmoisilla vuodevaatteilla. Kaikki nuo harkitut kokonaisuudet vievät mukanaan valon yltäkylläisyyteen paikoissa, joissa jokaisen esineen olinpaikka ja olemassaolo on tarkoin harkittu. 

Ja ne kauniit, kiiltävät ihmiset niissä kauniissa, kiiltävissä kuvissa... Upeaa!

Putoaminen pilvilinnoista omaan, keskeneräiseen todellisuuteen on ankara. Kaaos tuntuu vain yltyvän kun sitä koettaa kesyttää, ja tekemistä kodissa on aina enemmän kuin aikaa. Tapetteja pitäisi paikata, huonekaluja maalata ja muovimatot vaihtaa. Kaikki ikkunat pitäisi pestä, rikkinäiset asiat korjata ja hankkia lisää naulakoita ja laatikoita tavaroille (joita ei kuitenkaan tarvitse). Sohvanpäälliset voisi puhdistaa, verhoja vaihtaa, ovenkarmit kunnostaa, tuulettaa kaikki patjat ja paikata vaatteet. Pitäisi pyyhkiä seinistä kenkien, pallojen ja värikynien jättämät jäljet, hangata kalkkisaostumat laatoista ja pyytää mattoja ryhdistäytymään, for God´s sake. Piha-aidankin voisi maalata, terassin siivota, kasvimaan kääntää ja autotallin järjestää...



Entä kuinka kaiken tämän jatkuvan tekemisen ja touhuamisen keskellä ehtisi karsimaan, korjaamaan, parsimaan ja puunaamaan omia ajatuksiaan? Kuinka kantaisi vanhat ajatusmallit ulos auringonvaloon, puhaltaisi pölyt, heittäisi turhat painolastit pois, ja säästäisi muistoista vain ne arvokkaimmat? Miten kartottaisi huonot piirteensä, koettaisi kitkeä ne kuin rikkaruohot, toisi turvetta ja virkistäviä sateita niille (ehkä piileville) hyville ominaisuuksilleen, joiden toivoisi kasvavan täyteen loistoonsa?


 
Yhtäkkiä tuo irvistävä listanpätkä onkin aivan helppo kopauttaa takaisin paikalleen, tyhjentää tavarapaljous yhdestä kaapista kerrallaan, ja antaa samalla ajatusvirran pyörähtää käyntiin. Prosessi on kyllä jatkuvasti käynissä, kaikilla ja kaikkialla, joten ehkä pitäisi vain nauttia matkasta muutoksineen sen sijaan, että edes odottaisi koskaan tulevan täysin valmista.

TULIRUUSUT

Siivouskomeroa siivotessani (voisi herkästi kuvitella että minulla on liikaa aikaa...) löysin laatikollisen tyhjiä kananmunakennoja, joita on joskus säilötty käteviksi osoittautuneiden tuliruusujen valmistamista varten. Päätin ryhtyä askarteluhommiin siltä seisomalta, vaikka olisihan siinä tietysti ollut monta muutakin jo aloitettua projektia kesken - kuten se siivoaminen.

Kupinmuotoiset kansiosuudet oli harmikseni jo käytetty ja jäljellä oli pelkät pohjat. joten ruusujen kasaaminen oli ehkä hieman tavanomaista hankalampaa. Leikkasin, revin ja rullasin kuitenkin urhoollisesti kunnes kennonpalat alkoivat edes etäisesti muistuttaa kukkasta. 

Lopuksi laskin kattilan puolilleen vettä ja lisäsin veteen muutamia kourallisia kynttilänjämästreariinia. Kun seos kupli hieman, laskin lämpötilaa, nappasin kukkasen pihteihin ja upotin sen nesteeseen. Uitettuani jokaisen kukan aloitin kierroksen alusta niin että kukin kukkanen sai tuplaten steariinia pintaansa. 

Mitään kaunokaisia näistä "ruusuistani" ei todellakaan tullut, toisaalta tuleen ne tuikataan kuitenkin... :)
 

METSÄMÖKISSÄ

Joskus mieli ylikuormittuu mainosvalotauluista, huonoista uutisista, negatiivisisuudesta, kiireestä, tiukoista aikatauluista, vihaisista puheista, valheista, tarpeettomuudesta, turhamaisuudesta, tyhjäpäisyydestä, kuluttamisesta, kapeista näkökulmista, tavoitettavissa olemisesta ja äänettömistä vaatimuksista.

Omien ajatusten resetoimisen toivossa vuokrasimme puolisoni kanssa sympaattisen erämökin Kuusamon kuvankauniista metsämaisemista Lomarenkaan kautta. Isommilla lapsilla oli viikonlopun aikana toisen vanhempansa tapaamiskuvioita, joten vain kuopuksemme pääsi mukaan. Tämä vaati ehkä hieman enemmän järjesteltävää ennen lähtöä (varsinkin kun yhden lapsen olisi pitänyt olla päiväkodissa siiheksi että toinen vanhempi hakee hänet, mutta sairastuikin yön aikana vesirokkoon...), toisaalta paljon vähemmän pakattavaa.
  

Ajomatka kesti suunnilleen yhtä kauan kuin yhden (pitkän) villasukavarren kutominen. Vihdoinkin humisevien mäntyjen ja keltaisena liekehtivien lehtipuiden keskeltä pilkisti suloinen, punainen mökki nuotiopaikkoineen, keinuineen ja laitureineen. Vettä vihmoi vaakassa, mutta sydämessä roihusi lämmin liekki; melkein itketti katsella järvessä tyrskyäviä vaahtopäitä tuvan ikkunasta samalla kun koivuhalot jo rätisivät takassa.

Päivälliseksi pöytään nostettiin edellisenä iltana paistettu ruskansävyinen savutofupiiras (ohje löytyy täältä), ja jälkiruuaksi nautimme pikkupoikien kanssa leivottua mehevää banaanikakkua. Ruuan päälle teimme pienen kävelylenkin metsäpolkua pitkin vaikka vettä vielä vähän ripsikin. Onneksi poimuri ja ämpäri oli pakattu mukaan, sillä polun varrelta löytyi ennennäkemättömän sinisinä pilkehtiviä mustikkamättäitä. Hilloista oli jäljellä enää lehdet.

Luomukaurapuuro hautui ulkoilun jälkeen emalikattilassa. Syysillan pimetessä vauva rauhoituttui pesuvatikylpynsä jälkeen yöunille, ja minä kiipesin puolisoni viereen saunan lauteille nauttimaan mökkiin hiipineestä hiljaisuudesta. Löylyn lepytteleminä kelpasi nukahtaa sen universumin tärkeimmän ihmisen syliin sateen rummuttaessa kattoa. (Olisipa ollut miltei liian idyllistä, ellei vauva olisi herännyt jännittämään varjoja, uusia ääniä ja outoa nukkumapaikkaansa suunnilleen tunnin välein - sekä tietenkin lataamaan vaipan täydeltä tavaraa keskellä pimeintä sydänyötä...)

 

Ihanan kiireetön lauantaiaamu hiipi ikkunoista sisään kirkkaan harmaana. Tuntui kuin perheen pieninkin olisi hieman hidastanut yleensä niin nopeatempoista tahtiaan (vaikka kukkuikin yön valveilla); hän ruokaili kaikessa rauhassa pirtinpöydän ääressä, hörppäsi mukistaan, pyysi lisää "khaukauta" ja lähti sitten hyväntuulisena leikkeihinsä kurkistelemaan tuvan ikkunoista ja ihmettelemään kynttilöiden lepatusta. Minä loikin sitten vauvankin edestä, nimittäin männyn alta toiselle kuvaamassa loiskehtivia lätäköitä ja puista tippuvia vesipisaroita. Olispa ollut mukava työntää venekin vesille, mutta aallokko oli vieläkin niin hurjana etten yksin uskaltanut.

Kaasuliedellä lämmitetyn soijanakkikeiton ja porukalla nukuttujen päiväunien jälkeen sade taukosi sen verran, että pääsimme patikoimaan lähimaastoon. Vauva nautiskeli maisemista kantorinkan kyydistä, ja koira rymisteli riemukkaana näköetäisyydellä. Kuhmuraiset juurakot, sileärunkoiset kelopuut, luonnonmuovaavat hiekkarannat ja miltei fosforisina hehkuvat koivut ihastuttivat kulkijoita. Että olikin kaunista!

Puolentoistatunnin patikoinnin päätteeksi lapsi pääsi taas pesuvativaahtokylpyyn, ja nukahti nukkatukka pörhöisenä keltaraitaisessa kimalaispuvussaan. Iltasaunan lämmössä pohdiskelimme aikuisten kesken voisikohan elämää kotonakin hieman yksinkertaistaa? Jos ei aina pitäisikään itseään niin kiireisenä, niin montaa rautaa tulessa? Jos sytyttäisi aamiaispöytään kynttilän, saunoisi hartaammin, ulkoilisi vielä useammin? Joisi kahvinsa aina kuumana, heräilisi hitaammin, tarvitsisi vähemmän, lepäisi enemmän?

Sunnuntaiaamuna puhdistimme tuvan nurkat kuntoon ennen kotimatkaa. Räsymattoja ravistellessa yritin tallentaa ympäröivää metsämaisemaa mieleni sopukoihin, ja tiskivettä hakiessani annoin katseen viipyillä tyyntyneen järven pinnassa. Voi kun tätä sinistä mielenrauhaa ja kiireettömyydentuntua voisikin pakata pulloon, ja antaa siitä siemauksen kaikille muillekin sitä kaipaaville. Viereen pölähtäneestä takkuturkkisesta, kirkassilmäisestä koirasta taisi tuntua samalta - kaupungissa sen(kin) pitäisi taas kulkea kytkettynä.

SYDÄNLANKAA

Piipahdin tänään ohikulkeissani eräässä askartelupuodissa, jossa olen aikonut poiketa ainakin viidentoista vuoden ajan. En oikeastaan tarvinnut mitään, mutta äkkiäkös ihminen itselleen tarpeen luo; päädyin ostamaan metrin verran kynttilöiden valmistamisessa tarvittavaa sydänlankaa aikomuksenani sulattaa kaikki kaapin kätköihin jemmatut steariiniklöntit persoonallisiksi kierrätyskynttilöiksi vielä samana päivänä. 

Lapset innostuivat välittömästi mielenkiintoisen askartelutuokion toivossa, mutta kuuma, sula vaha ja neljä vilkasta vekaraa kuulosti niin katastrofaaliselta yhdistelmältä, että päätin tällä kertaa vetää "Oma aika"-kortin esiin ja hätistää muksut vallan muihin puuhiin.
(Siitä huolimatta jokainen ipana kävi kyllä vuorollaan nuuhkimassa, kurkistelemassa, kyselemässä ja kommentoimassa työn edistymistä... :) )  

Aivan ensimmäiseksi suojasin työpöydät, sitten lajittelin kynttilänpätkät värien mukaisiin kasoihin, etsin muotit, puutikut, kolhiintuneen kattilan, pihdit, sakset sekä sekoituslastan käden ulottuville. Olisin mieluiten valanut kynttilät suoraan kauniisiin lasipurkkeihin joista niitä ei olisi tarvinnut myöhemmin irroittaa, mutta nyt oli tyytyminen kuumuutta kestäviin (silikonista valmistettuihin) muffinssivuokiin. Ne toimivat kyllä hyvin, sillä vuoka oli helppo irroittaa jähmettyneen kynttilän ympäriltä.

Leikkasin ostamani sydänlangan sopivan mittaisiksi pätkiksi niin, että lankaa riitti puutikun ympärille asti pyöritettäväksi. Sulatin kattilassa ensin vain muutaman kynttilänpalan, kastoin langanpätkät pihdeillä pidellen steariininesteeseen ja suoristin ne sitten alustalle jäähtymään. Jähmettyneet langat oli helppo rullata tikun ympärille, ja asettaa muffinssivuokien päälle valamista odottamaan. (Litteät mehujäätikut olisivat ehkä toimineet paremmin, sillä ne eivät pyöri niin herkästi paikoiltaan.)

Sulatin loput kynttilänpalat keskilämmöllä nestemäiseksi (kattilan kannen kannattaa tässä vaiheessa olla hollilla tukahduttamista varten, sillä vaha syttyy hyvin herkästi palamaan), ja täytin vuokat metallisen kauhan avulla. Noukin sulan seasta vanhojen kyttilöiden sydänlangat talteen, ja valoin niiden ympärille samantein uusia kynttilöitä. Roskaisan loppuseoksen kaadoin muovirasiaan, sillä sen voisi myöhemmin hyödyntää vaikka tuliruusujen askartelussa. (Zero waste! :) )

Valmiiden kynttilöiden olisi kuulemma hyvä jähmettyä yön yli, mutta minä en millään malttanut odottaa niin kauhean kauaa. Sytytin ensimmäiset koekappaleet jännittyneenä jo muutaman tunnin kuluttua, ja ilahduin iloisesta liekistä - näitä täytyy tehdä vielä lisää. :)

SELKÄRANKATREENI

Peilikuvassani on viimeaikoina näkynyt arjen ryöpytyksestä niin nuupahtanut nainen, että käy miltei sääliksi. Enää en voi vedota edes raskauskiloihin tai vauva-arjen haasteellisuuteen, sillä raskauden tuotos kävelee jo. Ajanpuutekaan ei ole kelvollinen selitys itsensä laiminlyönneille, sillä puolisoni kannustaa - suorastaan yllyttää - ottamaan omaa aikaa. Huolehtijan on siis vain lakattava selittelemästä, ja huolehdittava vaihteeksi itsestään.

Syksy tuo varmasti monelle muullekin mukanaan erilaiset elämäntapamuutokset, haasteet ja harrastukset. Usein nämä tsemppikaudet kuitenkin jäävät vain hetkellisiksi, ja paluu vetelään arkeen tapahtuu aivan varkain kunnes taas vuodenvaihteen jälkeen on Kesäksi kuntoon - ryhtiliikkeen aika, yhtä heikoin tuloksin. Päätinkin lähteä liikkeelle pyrkimällä noudattamaan vain muutamia yksinkertaisia ohjeita niin, että niistä tulisi vähitellen pysyvä tapa elää. 

1. Nuku vähintään 7 tuntia

Vauvan yöheräilyjen aikakausi alkaa olla takanapäin tyttären kiskoessa miltei yhdentoista tunnin yöunia yhdellä, korkeintaan kahdella maitotankkauksella. Haasteeksi muodostuikin komentaa itsensä unille ennen puoltayötä, mikä olisi tärkeää että unta ehtii nähdä tarpeeksi - hyvien yöunien voimalla energiataso on päivällä parempi. Peittojen alle vetäytymistä edesauttavat esimerkiksi raikas huoneilma, mieluisat lakanat, kiva kumppani... Kännykän kanssa sänkyyn nyt ei ainakaan pitäisi mennä, sillä elektronisten laitteiden sinivalo kuulemma häiritsee melatoniinin eritystä - lue vaikka täältä. :)

2. Juo 2 litraa vettä

Kuinka se voi olla niin vaikeaa? Samalla kun jossain päin maailmaa kannetaan vesisaaveja päälaella kilometritolkulla, on minun miltei mahdotonta kävellä muutamaa askelta keittiöön ja laskea mukiin juomakelpoista vettä suoraan hanasta - pateettista! Laitan rastin ruutuun jokaisesta juodusta vesimotillisesta että voin iltaisin todeta olenko vieläkään päässyt tavoitteeseeni. (Vesijuttuja tästä)

3. Ainakin 20 minuutin joogatuokio iltaisin

Kapea kodinhoitohuoneemme on nykyisin henkilökohtainen joogastudioni. Led-kynttilät valaisevat iltahämärän tilan, ja pesukoneen ja kuivausrummun keskelle piilotettu joogamatto on helppo rullata lattialle. Vaikeinta on saada itsensä rauhoittumaan lasten nukahdettua, kun tekisi mieli viedä vielä roskat, tiskata kattilat, maksaa pari laskua, feispuukata... Just drop it! 

(Joogatreenejä on youtubessa vaikka kuinka paljon - oma susikkiohjaajani löytyy tästä linkistä.)

4. Hikiliikuntaa joka päivä

En ole ryhmäliikkuja. Enkä juoksija. Salillakaan en viihdy, ja pyöräily on pitkästyttävää. Uimahalli on remontissa ja tenniskelit menivät ennenkuin alkoivatkaan... Toisinsanoen asenteessani on rutkasti parantamisen varaa. Leikkipuistossa käymme kuitenkin miltei päivittäin, ja lasten kanssa rimpuilu on oikeasti hauskaa! Mutsivoiman (instagram: @POWER_MOMS) vinkkien myötä olen alkanut tehdä vatsalihasrutistuksia niin että kuopuksen keinuessa vauvakiikussa minä nostan jalat viereiselle keinulaudalle ja vedän polvet koukkuun vatsan alle - suoraksi - vatsan alle - suoraksi... 15 kertaa, 20 kertaa, kuinka kauan vauva nyt vauhditta viihtyykään. Liukumäessä voi vetää leukoja mikäli on tarpeeksi liukkaat housut; sen kun roikkuu tangossa ja hilaa ruhoaan ylöspäin. Sitten voi olla hippaa, kiipeillä, roikkua telineissä... Tai nostaa mukelo harteille ja tehdä kyykkyjä. Lihaskuntoa voi tehdä myös telkkaria katsellessa, ja usein jumppatuokioihin osallistuu mielellään koko perhe. (Varsinkin vauva, joka sabotoi äidin fitmaam-haaveet istahtamalla selän päälle lankutuksen aikana, tai roikkumalla jaloissa leukoja vetäessä.) Ja onneksi on koira, joka vaatii liikunta-annoksensa joka päivä; reipastahtisten kävelylenkkien aikana ainakin mieli virkistyy.

5. Älä ota lisää ruokaa!

Ruokavalioni on ihan kunnossa, mutta kun ruoka on niin hyvää! On vaatinut hurjasti itsekuria olla ottamatta lisää, ja keskittyä käsillä olevaan annokseen sen ansaitsemalla hartaudella. Tällä metodilla välttyy kuitenkin suht helposti turhilta kaloreilta.

6. Herkkupäivä kerran viikossa

Tätä täytyy vielä miettiä. Onko sittenkin parempi herkutella kohtuudella pitkin viikkoa, kuin ämpätä itsensä ähkyyn kerran viikossa? Pieni kulhollinen riisimaitojätskiä keskiviikkona, pari palaa tummaa suklaata torstaina, lasi punaviinia perjantaina, pitsalle lauantaina? (ja sipsiöverit vaikka sunnuntaina. ;) )

Alkuun pääseminen on usein kaikkein vaikeinta, siksi askartelin kahdeksi viikoksi lappulistoja, joista saan repiä hyvin sujuneet asiat päivittäin. Repimättä jääneet laput muistuttavat sitten armottomasti olemassaolollaan...  

Nähtäväksi jää sutjakoituuko ulkomuoto tai koheneeko mieliala muutosten myötä, jotenkin lohduttavaa silti muistaa että kovin paljon huonommaksi tilanne ei ainakaan voi mennä.

Kuullaan kuukauden kuluttua! :)

NUOTIOTUOKIO

Olen viimeaikoina jäänyt itselleni kiinni (ainakin) ylenpalttisesta stressaamisesta, turhasta murehtimisesta, omien tarpeideni jatkuvasta laiminlyömisestä ja yleisestä ylikierroksillakäymisestä. Erään hyvälläkin tavalla hektisen viikon päätteeksi päätin sitten hetkeksi hidastaa hieman tahtia, ja valmistaa perheelleni kasvispyttäriä kotipihan muurinpohjapannulla, ylhäisessä yksinäisyydessäni. 

Lähtötilanne oli melkoisen ankea. Huomasin oikein puhkuvani tukahdutettua, turhautunutta kiukkua; pilkoin polttopuut pienemmiksi voimasanojen saattelemana, ja tuuskasin ärtyneenä tuohen ja niiden typerien tulitikkujen kanssa.

Kuinka kaunis onkaan tuo hiilenmustan, tuhkanharmaan ja tulenpunaisen yhdistelmä! 

Hiljaksiin hiiltyvien polttopuiden napsahtelu, vähitellen kypsyvän ruuan tuoksu ja tulen tasainen, lämpöinen loimotus kuitenkin pehmittivät kihinän ja puhinan nöyräksi pohdiskeluksi. 

Näinkö huomaamatta (epätoivoinen) kotiäitikin voi u(h)rautua saamaan aikaan aina vain nopeammin, paremmin ja enemmän, tekemään ja kokemaan niin että kalenterit pullistelevat ja liitokset repeilevät, unohtamaan oman levon ja joutenolon, lisäämään kierroksia ja vauhdittamaan tahtia?

En todellakaan haluaisi lasteni sitten aikuisina muistelevan tätä ajoittain kovin kireää ja stressaantunutta matonhapsuja suoristelevaa äitiä, kun voisin sen sijaan helposti luoda lisää iloisia muistikuvia siitä onnellisesta äidistä joka puhalteli saippuakuplia pyörän tarakalla istuessaan, ryhtyi varoittamatta vesisotaan, pelasi lasten kanssa korttia vaikka nukkumaanmenoaika meni jo, tai leipoi mansikkakakun aivan huvikseen.

Perunoita, bataattia, kasvispullia... Nam!

Ruuan valmistuttua kokoonnuimme leppoisalle pihapiknikille. Auringon helliessä vierivieressä istuvien ihmislasten kapoisia selkiä muistutin itseäni vielä; hidasta tahtia hyvä ihminen, näitä hetkiä kun ei voi koskaan enää kokea uudelleen.

NOKKOSKOKEILU

Ällistyttävä ämmänkieli, vihreä vihulainen, maukas mukkonen, pirteä polttiainen - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tämä syvänvihreä lemmenlääke on tulvillaan ravintoaineita ja vitamiineja, ja kansanperinteen mukaan se auttaa ainakin astmaan, munuaiskiviin ja reumatismiin. Sen nauttiminen vähentää anemiaa, edistää suolentoimintaa ja pintaverenkiertoa, poistaa raskasmetalleja, puhdistaa verta ja laskee verenpainetta. Siitä voi tehdä jopa kangasta - ja minä kun olen aina jyrännyt nämä kirveltävät, väärinymmärretyt kasvit maantasalle!

Sadepäivän ratoksi kävin poimimassa korillisen virtavanvihreitä nokkosenversoja vaikkapa pinaattikeittoon tai pirtelöön lisättäväksi. Leikkelin varsista kaksi läviköllistä puhtaita lehtiä hanskat edelleen kädessäni, ja huuhtelin ne sitten huolellisesti kylmällä vedellä.

Nitriittipitoisuuksia laskeva ryöppääminen ei ilmeisesti ole täysin välttämätöntä mikäli ei poimi kasveja kovin typpipitoiselta kasvualustalta kuten navetan nurkalta tai kompostin kupeesta, mutta keittelin nokkoset varmuuden vuoksi väljässä (hieman suolatussa) vedessä muutaman minuutin ajan.

Huuhtelin kiehautuksesta syvänvihreistyneet lehdet vielä nopeasti kylmällä vedellä, ja saksin ne sitten pieneksi silpuksi pakastimessa säilömistä varten. (Keitinvesi kannatti kerätä talteen, sillä ravinnerikas vesi tekee kuulemma ihmeitä kasvimaalla ja kauneudenhoidossa!)

Helppoa, HALPAA ja taatusti terveellistä, sillä nokkosessa on runsaasti rautaa, paljon piitä, sekä A-, B-, C-, E-, ja K-vitamiineja. Seuraavaksi kokeilenkin, kuinka nokkosen kuivattaminen sujuu. :)

Ps. Nokkoskeitosta hämmentäessäni viisivuotias kävi innoissaan kurkistamassa "äitipuolen" kattilaan;  

"Mitä sä oikeen teet?" 

"Keitän nokkosia, niin voidaan syödä ne!"

 Lapsen kauhistunut ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. :)

VAUVAVUOSIPÄIVÄ

Viime vuoden toukokuussa vietimme puolisoni kanssa yhteiselomme kaksivuotispäivää synnyttämällä suloisen Sunnuntailapsen. Vuotta myöhemmin talon täyttivät ilmapallot, saippuakuplat, kimmaltavat lahjapaketit ja ne meille kaikkein rakkaimmat ihmiset. Kakkua syödessäni satuin vilkaisemaan lapseni isää, joka juuri nosti tyllihameeseen sonnustautuneen paljasvarpaisen synttäritytön syliinsä, ja olin pakahtua rakkaudesta kumpaakin kohtaan. Meidän vuosipäivä!

Kuluneen vuoden aikana vuorottelimme yösyöttöjä ja aamuheräämisiä, pussailimme vauvan pulleita poskia, keittelimme pannutolkulla kahvia ja vaihdoimme valtavat määrät vaippoja. Nukahtelimme kesken lauseen, viikkasimme pieniä vaatteita hyllyihin ja silittelimme lapsen siloista päälakea. Toisinaan nukahdimme kahdenkeskikseen lusikkaan sohvalle, toisinaan nukuimme koiranunta vauvan tuhistessa äksänä keskellämme. Puolisoni syötti joskus minua minun syöttäessä vauvaa, ja tasapainotteli taitavasti kodin ja työn välillä. Kävimme vauvauinnissa ja koko perheen lomamatkoilla, ja leijuimme vauvakuplassa. 

Vaikka hersyvän hyväntuulista vauvaansa katsellessa tietääkin tehneensä paljon oikein, sitä miettii olisiko voinut ottaa tästä ajasta vielä enemmän irti? Olisiko voinut olla joko rennompi tai tarkempi, olla enemmän läsnä tai vaatia (itseltään ja muilta) vähän vähemmän? 

En toisaalta yhtään ihmettele miksi huonosta omastatunnosta tulee monille pikkuvauvojen vanhemmille niin tuttu vieras, onhan vaatimustaso jo lähtökohtaisesti korkealla - kyseessä on kuitenkin ihmisen tärkein vuosi, jolloin luodaan kivijalkaa loppuelämälle! Joten vaikka kuinka täysimetin, vauvantahdistelin ja kestovaipatin, kolkutteli omatunto siitä hyvästä että jätimme vauvan ensimmäistä kertaa pakastetun äidinmaitolitran kanssa mummolaansa yöksi vasta neljän kuukauden ikäisenä (vaikka se onkin oman kodin jälkeen toiseksi paras paikka). Huono omatunto voi silti joskus olla hyväkin juttu jos se piiskaa meitä parempiin suorituksiin - kun vaan muistaisi kiittää itseään samalla mitalla kuin soimaa! 

Kokemuksesta tiesin että aika kuluu nopeasti, mutta näin nopeasti? Eihän siitä ole kuin hetki kun heräsimme ensimmäiseen yhteiseen aamuun nuuhkimaan vastasyntyneen lämmintä tuoksua, ja nyt se sama tyyppi kävelee topakasti, tapailee sanoja, ilveilee, kiljahtelee, nauraa käkättää, piilottaa tavaroita, kiipeilee, osoittelee sormella ja jakaa iltapuuroisia suurelmia! Onneksi meillä on ne tuhannet tunnelmalliset valokuvat, joiden avulla voimme muistaa miltei ikuisesti kuinka pieneltä vastasyntynyt näyttikään isänsä leveän selän päällä lepäillessään, tai kuinka hentoa oli haituva ihmisenpoikasen korvanlehdillä. Kuinka nuutuneelta, mutta niin onnelliselta näytinkään nauttiessani pikkutyttö polvillani aamukahveja aurinkoisella ulkoportaalla, tai kuinka rakastavalla katseella isotsisarukset pikkusiskoaan hellivät.

Kaikkein rakkaimmat ja rehellisimmät tunnelmat löytyvät kuitenkin minun ja puolisoni välisistä viesteistä, joita sinkoiltiin ahkerasti puhelimesta toiseen aina toisen poissaollessa. Viestit sisältävät esimerkiksi äänitiedostoja "hikivarpaan unituhinasta", sekä miltei elintärkeitä informaatiopläjäyksiä joissa todetaan että "Vauva haisee hajulta.", tai että "Vauva on palloposki tyyninaama pyöriskelijä." 

Noin kilometrin pituinen viestiketju on täynnä videoita ja kuvia vauvan aamuhymyistä, kääntymisistä, hampaanaluista, jokeltavista juttutuokioista ja horjuvista ensiaskelista, sekä toteamuksia siitä miten vauva tuoksuu juustonaksulta, toffeelta ja perhosilta, tai kuinka päättäväiseltä sen niska näytti rintareppuiltakävelyllä omalla kotikadulla. Ja ne posket...

"Tässä se kurlaa."

"Vauvalla on hikisukkahousut jalassa."

"Tätä ikävän määrää! <3 <3 <3"

"Jos vauvalta kysytään, niin missään laivassa Ei ole sitten yhtään reikää pohjassa, 

laiva Ei myöskään uppoa eikä kenenkään tartte pumpata... huh!" 

kuva; puoliso

Sateenkaaria pursuavien onnenhurmoshehkutusten joukkoon mahtuu myös lopenuupuneen vanhemman vuodatuksia keskeltä tiheintä sydänyötä, kun pieni ihminen vain huusi huutamasta päästyään, ja perheen toinen aikuinen oli sidottu töihinsä.

"On kokeiltu hierontaa, hyssyttelyä, kanniskelua, kapalointia, rullaamista ja ruokailua... Minuutiksi nukahti kun painoin huulet sen nenänvarteen ja annoin pyöritellä mun hiuksia sormissaan, heräsi kun vaihdoin asentoa. Mitä jos vaan otat loparit, en pärjää?" 

"Sä osaat kyllä. Mä hoidaan lapset huomenna, niin saat nukkua. Rakastan sua." 

Nyt vauvavuoden lopussa tunne on vähän samanlainen kuin heti vauvan syntymän jälkeen; väsynyt (sillä tiejyrän alle jääneellä tavalla), mutta niin onnellinen! Sydän on tulvillaan valoa ja iloa tuosta itsevarmasta ihmisentaimesta, joka tietää tarkkaan kuinka asioiden tulisi olla, ja joka harmin paikassa sitten pujottaa palleroisen käsivartensa kokonaan kaula-aukostani sisälle, ja painaa posken poskeani vasten. 
 
Kasvamisestaan huolimatta hän on ikuisesti Mun Pieni. <3

PUOLISKATUOKIO

Lapsiperheen arjessa vanhemmilla on usein melkoisen monta palloa ilmassa, ja joskus kaiken sen jonglöörauksen keskellä tulee huono omatunto siitä ettei ole taaskaan ehtinyt viettää lapsen kanssa riittävästi kahdenkeskistä aikaa. Aivan liian usein kuulee sanovansa "Kohta", "Odota hetki" tai "Ehkä huomenna"... 

Viime kesänä otimme asuntovaunureissuilla tavaksi ottaa yhden lapsen kerrallaan mukaan tiskausreissuille toisen vanhemman kanssa, siinä hetkessä oli hyvä puhella päivänpolttavat ja päivittää kuulumiset. Jokin aika sitten päätin kokeilla samaa periaatetta myös kotona (tosin ilman tiskejä).
 

Vauvan nukahdettua jokaisen lapsen kanssa vietetään iltatouhujen jälkeen puoli tuntia aikaa juuri ennen nukkumaanmenoa, aivan kahdestaan. Puhelimet, telkkarit ja kotityöt ovat puoliskan aikana kiellettyjä, sillä silloin jutellaan, leivotaan, pelataan, piirrellään, askarrellaan, kuunnellaan musiikkia, tehdään hamahelmillä, luetaan satuja, retkeillään omassa pihassa, maalataan, muovaillaan, rakennetaan legoilla tai huovutetaan (ja joskus päntätään vastustelusta huolimatta vaikka enkunkokeeseen...) - ei siis mitään ihmeellisiä sirkushuveja, pelkkää rauhallista yhdessäoloa.

Lapset ovat tästä tuokiostaan aivan tohkeissaan, ja vartioivat mustasukkaisina ettei kukaan sisaruksista vaan tule häiritsemään; "Mee pois kun nyt on MUN puoliska!" 

Tällainen järjestely voi äkkiseltään kuulostaa suorittamiselta, mutta sen ansioista arki-illoissa on entistä ehompi ryhti ja rytmi (viikonloppuisin puoliskaa ei ole), eikä aina ole aivan niin huono omatunto. Silloin kun molemmat aikuiset ovat illan kotona, pidetään puoliskatuokiot vuorotellen jolloin toinen hoitaa loput kotihommat, muiden iltatouhut ja lenkittää koiran. Viimeisen puoliskan päätyttyä meillä on siis (ainakin periaatteessa, käytännössä ei ole vielä toteutunut :D ) suht siisti koti ja aikaa itsellemmekin. :) 

...Tämän idyllin vastapainoksi on sitten ne kamalat, kaoottiset illat kun isä on töissä, vauva ei halua nukahtaa, äiti on vähän enemmän kuin väsynyt ja kotona täysi kaaos - silloin voi onneksi aivan vapaasti laittaa elokuvan pyörimään, kerätä kekarat kainaloihin ja olla vaan - eikös se ajatus kuitenkin on tärkein. :)